Hyvä rautalankaversio riippuvuussuhteista parisuhteissa aikuisen lapsen näkökulmasta kirjoitettuna - jos ei anna valkosipulin lailla läpitunkevan heteronormatiivisuuden ärsyttää lukukokemusta. Kiintymyssuhteista olen blogannut aikaisemminkin.
Riippuvuussuhde / kiintymyssuhde on varhaisessa lapsuudessa muodostunut tapa olla vuorovaikutuksessa aluksi äitiin ja vanhempiinsa, myöhemmin aikuisena toisiin ihmisiin ja kumppaniin.
Riippuvuussuhteissa ei ole kysymys rakkaudesta vaan pelosta. Eri tavoin tasapainottomasti riippuvainen ihminen ei kykene aitoon yhteyteen itsensä kanssa, ts. ei tunnista omia tunteita ja tarpeita, vaan on yhteys löytyy toisten ihmisten tai vaikkapa ruoan, rahan, ylenpalttisen työnteon tai seksin kautta. Toinen vaihtoehto on luoda ympärilleen keinotekoisia rakennelmia, joilla minää pidetään pystyssä.
Jos huomiota ja kiintymystä on lapsena saanut vaihtelevasti ja satunnaisesti, ei aikuisenakaan kumppani, joka soittaa silloin on luvannut, tunnu tarpeeksi jännittävältä tai tavoittelemisen arvoiselta, vaan tylsältä. Toimintamalleista, jotka lapsena olivat välttämättömyys, tulee aikuisena pelkkä rasite, koska ne estävät aidon läsnäolon ja kohtaamisen toisen ihmisen kanssa. Jos persoonan ympärillä olevat rajat, jotka suojaavat meitä asioilta ja tunteilta, jotka eivät meille kuulu, ovat tarpeeksi hauraat, on helpompi sysätä syy tiedostamattomista ongelmistaan kumppanille: mikä helpottava syy erota, kun kumppani on aina niin vaikea.
Suhteissa ensimmäinen vuosi kuluu huumassa, toisena vuotena kumppani alkaa jo ärsyttää: tuollainenko se on? Vasta kolmantena vuonna suhteessa kohtaa itsensä: ai tällainen minä olen tässä suhteessa. Ongelma vain on, etteivät suhteet nykyään etene kolmeen vuoteen asti. Näin ei välttämättä koskaan joudu kohtaamaan lapsuuden minäänsä eikä kumppanilla ole mahdollisuutta olla läsnä omien tunteidensa kanssa. En myöskään malta olla ajattelematta, miten houkuttelevilta vaihtoehtoiset suhdemuodot näyttäytyvät suhteessa turvattomiin riippuvuuksiin.
Sinkkumarkkinoilla keskeisten kysymysten ei pitäisi olla hiusten väri tai mielimusiikki, vaan miten kuvailisit lapsuuttasi ja missä menevät oman persoonasi rajat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti