Flunssaisena arki hidastuu ja mieleen tulee vanhoja asioita.
Vuosi 1997. Suutelen alokasta Korsholmanpuistikon päässä, pojalla seisoo maastokuvioisen kankaan alla. Olen viettänyt viikonlopun hänen luonaan. Sauna oli piharakennuksessa. Pojan vanhemmat sanoivat minulle, että sinähän olet ihan mukava tyttö, vaikka olet siellä yliopistolla. Puistikon päähän päästyäni olen sisäistänyt luokkayhteiskunnasta jotain olennaista. Emme tavanneet sen jälkeen - hän jäi minulle 50 markkaa velkaa - mutta treenasimme monta vuotta koiria lakkautetun varuskunnan pihalla. Myöhemmin opin, ettei korkea koulutus pelkästään kategorisoi ihmisiä, vaan toimii myös hiukkaskiihdyttimenä: hyvinkoulutetuista perheistä tulevat opiskelijat sinkoutuvat vielä vanhempiaankin paremmille urille yliopiston käytyään. Pirtinhaju lähtee vasta seitsemännessä polvessa.
80-luvun alku. Matkustan junalla isovanhempien kanssa ja saan konduktööriltä lastenlipun, sellaisen, jossa on piirroshahmo ja VR:n slogan. Pöydät olivat junissa silloin irrotettavia, tarjottimen kaltaisia. Ne taitettiin selkänojan sisään tai käyttöä varten aseteltiin koloihin penkin käsinojassa. Sinne tungen lipun, vahingossa, eikä se sieltä lähde. En kehtaa pyytää uutta lippua, tyydyn katselemaan ikkunasta ulos. Lapuan suoralla maisemassa ei ole mitään ahdasta, päinvastoin.
Ajatuksissa on jotain samaa, samanlaista pienen tilan mahdottomuutta ja sopimattomuutta. Näistä aineksista minulle on varmasti syntynyt tiukkarajaisten, kooltaan vähäisten ajatusten ja liian lyhyiden sukkahousujen pelko.
