Se liikkuu sittenkin!

Pride valmistuu kovaa vauhtia. "Kelpaa meille anarkistienkin raha."

Kiintymyssuhteista: "Voinko olla riippuvainen sinusta, oletko saatavilla silloin, kun tarvitsen sinua?”

Luin ihanan kirjan Kestävän suhteen salaisuus, suosittelen kaikille psykologiaa keittiössä harrastaville.

Ikeamööbelin kasausoppaan tyylinen kirja perustuu kiintymyssuhdeteoriaan: verrattain uuteen tietoon siitä, että ihminen oppii solmimaan ihmissuhteita hyvin pienenä: lapsuudessa hankittuja tietoja ihmissuhteiden toiminnasta käytetään koko loppuelämän ajan. Kun tapaa uuden ihmisen, läheisyyttä rakennetaan samalla tavalla kuin lapsena käyttäytyi vanhempiaan kohtaan - aikuinenkin rakkaus on alussa ja varsinkin kriiseissä lapsenomaista - ts. aina silloin kun varhainen ihmissuhdemalli aktivoituu. Kiintymysmalli selittää, miksi suhteissa käy niin kuin käy, miksi suhteet alkavat tai loppuvat aina samalla tavalla - ja useinhan käy aina samalla tavalla, koska ihmiset toimivat mallinsa ohjaamina.

Kiintymystyylejä on erilaisia, kirjassa ne on niputettu kolmeen: turvalliset ovat suhteissaan varmoja, koska eivät pelkää hylätyksi tulemista ja saivat läheisyyttä vanhemmiltaan lapsena tarpeeksi. He ovat hyvällä tavalla riippuvaisia toisista ihmisistä eivätkä pelkää sitä, että toiset ovat riippuvaisia heistä. Turvattomat-välttelevät ovat ihmisinä pidettyjä ja sosiaalisia, mutta (pari)suhteissa etäisiä, koska oppivat lapsena, että miellyttämällä, olemalla itkemättä ja olemalla 'helppo', sai vanhempien huomion. Turvattomat-ristiriitaiset ovat ihmisinä luovia ja dynaamisia, suhteissa läikähteleviä - he mukauttavat käytöstään maksimoidakseen läheisyyden, sillä lapsena he oppivat mittaamaan arvaamattomien vanhempien käytöstä - olemalla milloin etäinen, milloin tarvitseva. Tilanteista ja kriiseistä riippuen he haluavat olla tiiviisti yhteydessä tai vaihtoehtoisesti vetäytyä ja suhtautua kumppaniin torjuvasti, hermostuneesti tai vihaisesti.

Sitten on vielä epävarma-hajanainen malli, josta kirjassa ei puhuta, koska näillä ihmisillä (parisuhde)ongelmat ovat yleensä niin vaikeita, että niissä kirjoitetaan psykiatrian kirjoissa.

Teoriaa on testattu vierastilanneasetelmalla, jossa lapsi altistetaan hylätyksi tulemisen pelolle: lapsi jää huoneeseen vanhemman lähtiessä muutamaksi minuutiksi pois. Turvalliset lapset hämmästyvät ja ovat surullisia, mutta iloisia vanhemman palattua, ja tankkaavat sylissä läheisyyttä. Välttelevät lapset eivät reagoi vanhemman lähtöön, eivätkö iloitse isän tai äidin paluusta. Ulkoapäin kaikki näyttää rauhalliselta, mutta sisältä lapsi on hiljaisen pakokauhun vallassa: pulssi ja stressihormonit ovat nousseet. Näille lapsille vanhemmat ovat osoittaneet, että kun ilmaisee tunteitaan, läheisyys vähenee. Ristiriitainen lapsi roikkuu vanhemmassaan, ja menee pois tolaltaan äidin lähtiessä pois huoneesta - hakkaa ovea tai lyyhistyy lattialle. Voisi kuvitella, että hän olisi erityisen iloinen vanhemman palatessa, mutta niin ei käy: lapsi voi kyllä haluta syliin, mutta ei rauhoitu tai ole iloinen sinne päästyään. Hän voi haluta takaisin lattialle, ja hetken päästä takaisin syliin, tai voi hakata ja lyödä vanhempaansa.

Kiintymyssuhdeteorian mukaan meillä on biologinen tarve olla lähellä toisia - kuitenkin länsimainen, rikas nyky-yhteiskunta tarjoaa mahdollisuuden selviytyä yksin. Tämä elämisen malli on niin uusi, etteivät ihmiset ole vielä sopeutuneet siihen. 2010-luvun ihminen rakentaa ihmissuhteita vapaasti ja vapaasta tahdosta.

Toisaalta, useimmat ihmiset pärjäävät suhteissaan, vaikka eivät koskaan ymmärrä tai edes tiedosta miksi toimivat kuten toimivat. Mikään malli tai teoria ei selitä kaikkea, ei kiintymyssuhdeteoria selitä edes sitä, miksi ongelmia tulee siitä huolimatta, että olisi tiedostanut tiedostamattoman tapansa reagoida eri tilanteissa. Kiintymyssuhde on traumateoria eikä kaikki aina johdu lapsuudesta tai riippuvuuksista. Kiintymyssuhdetutkimusta ei myöskään syyttä kutsuta äidinriistoksi: kaikkea ei voi syytää äidin vastuulle, eikä kaikesta voi syyttä äitiä.

Toinen hieno juttu Väestöliiton sivuilla: Keijo Markova: Kiintymyssuhdeteoria aikuisrakkauden teoreettisena perustana

Saman viikon aikana näin Mariela Castron ja John Irvingin, not bad!

Terveisiä Kuubasta

Mariela Castro vieraili Setassa. Molemmin puolin puhuttiin siitä mitä on tehty ja mitä on vielä tekemättä.

Verrattua maihin, joissa naisen kuuluu syödä miehen jälkeen - jos jotain jää jäljelle - tai maihin, joissa trans-ihmisen pääasiallisin tulonlähde on prostituutio - Suomessa on asiat hyvin. Toisaalta, jotkut Latinalaisen Amerikan maista ovat Suomea selvästi edellä. Mielenkiintoisen kulttuurisen näkökulman koko hlbtiq-asiaan tuo mieheltä odotettu machomaskuliinisuus, miehen ja naisten erilaiset roolit sekä uskonto. Eikä sovi unohtaa yhteiskuntaluokkaa - valkoisen rikkaan lontoolaisen homon oikeudet ovat toisenlaiset kuin afrikkalaisen maahanmuuttajan. Sosiaaliluokan diskurssi häipyi niin sosiologisesta kuin liiketaloustieteellisesti keskustelusta, mutta palaa varmasti takaisin tulevina vuosina - minäkin muistan puhuneeni mieluummin lifestylestä kuin sosiaaliluokasta.

Marielan koulutusta janoavat Kuubassa niin juristit, lääkärit, poliisit kuin homojen omaiset - samaa ei voi sanoa suomalaisista: Setan tarjoamaa esim. trans-asioihin liittyvää koulutusta lääkärit 'eivät tarvitse'.

Mieleen jäi myös se, miten nopeasti naisen aseman parantaminen näkyy yleisenä ihmisoikeusasioiden parantumisena.

Päällimmäiseksi jäi silti tunne, että asiat ovat helpompia, kun tuntee oikeat ihmiset.

Elämä on helppoa ja hyvää, mutta kaipaan pitkää ja venyvää aikaa, aikaa haaveilla sohvalla ja kuunnella Kings of Conveniencea, siivota ja käydä kaupassa.

Am I falling in love, or is it just a Boeing 373 about to take off?

Freda

Tein kaikki hypyt!

HS: Voittajan asenne

"Laittakaa silmät kiinni ja ajatelkaa mielessänne: 'Minä pärjäsin tänään. Jaksoin keskittyä, tein kaikki hypyt. Kun kotona kysytään, että mitä teit päiväkodissa [Töissä!] tänään, voit sanoa, että mie olin voittaja."

Vain tekokukat pelkäävät sadetta.

Ulkokirjoituskausi on alkanut! Teatterin terassilla (kalatori Espan toisessa päässä, lihatori toisessa) avokauluksisessa paidassa mietin: Millaista olisi olla hetero markkinoilla?

Olen oppinut Helsingin

Olen oppinut Helsingin, minulla on reittini, aina olen kadulla

ja aina olen poissa,

...

en muistele menneitä, kauniit rakennukset,

vanhat kadut, jos ei vanhoilla kaduilla

ajatella uusia ajatuksia, ne

kadut eivät ole mitenkään arvokkaita,

ja rikottava.

-Saarikoski 1966

Men look at themselves in mirrors. Women look for themselves.

- Elissa Melamed

"1 uusi viesti"

1 yksäri oli saapunut:

"heippa !! minä saan kiksejä semmoisesta kun ennestään täysin minulle tuntematon nainen vaatii eri verukkeilla lähettämään rahaa, aika hassua vissiin..
Mutta olisikos sinusta Tämmöiseen ??"

?

My new love!

A picture of many colors proclaims images of many thoughts

Katselin näitä kuvia.

Mietin, miten elämässä on nykyään paljon värejä, enemmän kuin vuosia sitten. Paljon kohtaamisia, itsensä ja muiden. Helppoa, kevyttä; laventelinsinistä, oranssinpunaista, helteenkeltaista, majanvihreää.

Orange is the happiest color

Puolentoista tunnin aamukahvit torilla ja sitten töihin! Oranssissa takissani näytän myyntikojulta!

Omia huoneita

Suhteessa naisen kanssa parasta ovat tekstit. Eivät kurvit, huulet tai hiukset. Yhteisten alushousujen tai kuukautisrytmin sijaan jaan mieluummin verbin ja muita jäseniä.

Ei kirjoittaminen ole sukupuolista, tiedän, mutta en koskaan tavannut rillipäistä runopoikaa, joka rakentaisi kanssasi sanalinnoja, siltoja ja saaria; omia huoneita.

Kirjoittaminen antaa vapauden, se luo illuusion kontrollista. Vedessä, pimeässä ja kirjoittaessa olen painoton.

Kirjoittaminen on keskeytyksetöntä puhetta.

Kirjoittaminen on tapa aloittaa ja avata keskusteluja.

Kirjoittaminen on tapa pitää yllä keskustelua.

Kirjoittaminen on tapa lopettaa keskustelu.

Tyhjentää ja täyttää pää.

Naisen kanssa haluan kirjoittaa maailmaan kaiken sen, mille ei ole sanoja.

Helsinki Pride Etkot 2010 @ Jenny Woo

Kotimatka 12.5.2010

OHI KULKENEELLE NAISELLE

Katu huumaten ympäröi minut melullaan,

kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen

ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,

hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -

notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.

Minä mielettömänä hänen silmistänsä join

lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,

rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.

Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,

sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan

en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!

Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!

En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;

ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!

Baudelaire: Pahan kukkia, suom. Yrjö Kaijärvi

Teen tänään: Lime Curd Cupcakes

Bad layout

Women are like dogs really. They love like dogs, a little insistently. And they like to fetch and carry and come back wistfully, and learn rather easily to carry a basket.

Mary Roberts Rinehart

Ehkäpä uskaltaisin

Akateemisessa sai Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi tilata runon puolen tunnin toimitusajalla. Annoin Kallion taidelukion oppilaalle vapaat kädet.

"Ehkäpä jos olisi vapaus.
Ehkäpä uskaltaisin.
Ehkäpä silloin voisin kiitää maailman ääriin,
saisin tulla ja mennä, palata, ja lähteä taas,
omilla ehdoillani.

Voisin muuttaa kaiken,
värjätä hiukset, ostaa uuden minuuden
ja rakentaa naiseuteni uudelleen.
Ehkäpä jos olisi vapaus.

Rakastuisin niin, että en saisi henkeä.
Rakastaisin niin, että sinä et saisi henkeä.
Syleilisin maailmaa joka kulkisi minusta sisään ja ulos,
vapaasti.
Ehkäpä jos olisi vapaus."

Seisoin Keskuskadulla sateessa lukemassa runoa ja itkin.

Identiteettiä etsimässä - Semiotiikan talvikoulu 29..1-30.1.2010 Imatra

Hyvä juttu saumasukupolven kollektiivisesti jaetusta kokemuksesta, burn-outista.
(HS 1.5.2010)

Viis töistä

Burnout on pienten ikäluokkien sukupolvikokemus. Siksi he eivät halua raataa kuin vanhempansa.

Jaakko Lyytinen

HELSINGIN SANOMAT

"Meidän kolmekymppisten sukupolvi ajattelee työnteosta eri tavalla kuin aiemmat ikäpolvet. On niin ysäriä tehdä pitkää päivää ja olla kuoleman partaalla vain siksi, että saa hienot talot ja autot. Minun ikäpolveni ei kaipaa statusta ja titteleitä. Me etsimme kivoja työpaikkoja."

Näin sanoi Olivia-lehdessä vaatesuunnittelija Samu-Jussi Koski, 34, joka jätti työpaikkansa Marimekon taiteellisena johtajana.

Eihän sellaista saisi sanoa ääneen. Miten ne kehtaavat vielä kranttuilla töiden suhteen, kun ovat kakarasta asti saaneet kaiken valmiina?

Ne olemme me, pienet ikäluokat, 1970-luvulla syntyneet. Pullamössöt, helpon elämän suurlähettiläät. Marimekon tasaraidoissa vaha-animaatioita tuijottaneet, fluoratut hyvinvointivaltion kasvatit, jotka puristelimme finnejä Dingon tahdissa ja suuntasimme discoon collegessa ja kivipestyissä farkuissa. Mitä me oikein tahdomme?

Suomalaisilla työpaikoilla on menossa vahdinvaihto, jossa suuret ikäluokat korvautuvat pienillä ikäluokilla. Pois astuu porukka, jolle työ on tärkein osa elämänsisältöä. Ja tilalle marssivat ne, jotka suhtautuvat työhön aivan eri tavalla. Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva nimittää tuoreessa raportissaan tätä työelämän kulttuurivallankumoukseksi. Raportista löytyy hätkähdyttäviä lukuja. Kuten se, miten jyrkästi suhtautuminen työhön jakaa suomalaisia. 47 prosenttia allekirjoittaa väittämän "työ on tärkein osa ihmisen elämänsisältöä", mutta vastaavasti 43 prosenttia torjuu sen.

Kaksi kolmesta 56–65-vuotiaasta mieltää työn elämän tärkeimmäksi sisällöksi. Alle 36-vuotiaista lähes yhtä moni kyseenalaistaa näkemyksen.

Mistä sukupolviero johtuu? Osaisiko dosentti vastata?

Dosentin mielestä suurten ikäluokkien ja niiden lasten välillä avautui kulttuurihistoriamme ammottavin sukupolvikuilu. Sotien jälkeisillä sukupolvilla on enemmän yhteistä tuhatkuusisataaluvulla syntyneiden kuin kuusikymmentäluvulla syntyneiden kanssa.

Dosentti on mielikuvitushenkilö Hannu Raittilan novellikokoelmassa Miesvahvuus. Sosiologien kielellä suuret ikäluokat ovat saranasukupolvi, joka osaa lypsää lehmän ja surffata netissä. Suuret ikäluokat saivat agraari-Suomen perintönä pärjäämisen eetoksen. Minähän pärjään omillani. Työ on ollut tärkein keino, jolla vapaus lunastetaan.

Eikä sitä lunasteta ilmaiseksi. Hinnan voi lukea 60-vuotishaastatteluista, joissa menestyjät katuvat sitä, ettei tullut olluksi tarpeeksi omien lasten kanssa.

Eihän siinä ehtinyt, kun töitä piti painaa, jotta lapset saisivat helpomman elämän. Korkeamman koulutuksen, vaihto-oppilasvuoden, skimbausreissut ja interrailin.

Pienet ikäluokat eivät halua toistaa samaa virhettä. Jos jonkin on joustettava, olkoon se työ eikä perhe.

Evan raportin perusteella pienemmälle vaihteelle haluavat vaihtaa juuri ruuhkavuosiaan elävät 26–35-vuotiaat, akateemisesti koulutetut ja melko hyvin toimeentulevat.

Tärkein selitys on kuitenkin lama. Aika moni meistä koki laman juuri aikuisuuden kynnyksellä. Jos töitä jostain sai, niihin tartuttiin kaksin käsin.

Pankkikriisi, työttömyys, leipäjonot ja syrjäytyminen jättivät jälkeensä pessimismin. Työelämältä ei kannata odottaa liikaa. Eipä ainakaan pety.

Sitten alkoi uusi nousu. Osa meistä ehti mukaan 1990-luvun it-huumaan. Silloin työ ja vapaa-aika sulautuivat toisiinsa. Filosofi Pekka Himanen kutsui sitä hakkerietiikaksi, mutta etiikka oli välillä aika kaukana uuden talouden riistosta, jossa koodarit paahtoivat vuorokauden pizzan ja kevytkokiksen voimalla. He luopuivat elämästään ja saivat vastalahjaksi peräpukamat.

Tuotanto siirtyi tehtaalta tietokonekammioon. Pysyvän ja pitkän tilalle tuli pätkää, osapäiväistä, etää, silppua. Toisilla oli liikaa, toisilla ei ollenkaan.

Meistä tuli saumasukupolvi, joka teki nousukauden töitä lama-ajan ehdoilla. Juha Siltala kirjoitti aiheesta 550-sivuisen järkäleen nimeltään Työelämän huonontumisen lyhyt historia.

Eräs työ- ja ikätoverini on verrannut sukupolvemme suhdetta työhön alkoholiin. Kun sitä viimeinkin sai laillisesti ostaa, useimmat olivat jo lutranneet niin paljon, ettei hölmöilyihin ollut enää halua. Kun pienten ikäluokkien edustaja saa vihdoin vakipaikan, hän on tehnyt niin paljon pätkätöitä, ettei ylitöissä raataminen enää houkuttele. Se on itsesuojelua, ei itsekkyyttä.

"Lama tuotti nöyrän suhtautumisen työhön. Töitä tehdään, ja on selvää, että töitä otetaan vastaan", sanoo vihreä työministeri Anni Sinnemäki, itsekin pienten ikäluokkien edustaja.

Seitsemän vuotta sitten seurasin Sitran järjestämää kurssia, jossa nippu eri alojen kermaa, nuoria suomalaiskykyjä, oli kerätty pohtimaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä. Porukan vanhin oli syntynyt 1968 ja nuorin 1980. Eräs havahduttavimmista hetkistä oli spontaani keskustelu, jossa kukin tunnusti vuorollaan: olen kärsinyt työuupumuksesta.

Onko burnout pienten ikäluokkien sukupolvikokemus?

Kyllä se valitettavasti taitaa olla.

Myös Samu-Jussi Koski lähti Marimekosta, kun hän oli niin stressaantunut, ettei osannut tehdä enää ruokaa, vaikka rakastaa kokkaamista.

Vastareaktiona on syntynyt hidastamisen tarve. Talouskasvun itsetarkoituksellisuuden kyseenalaistavat tekevät vähemmän töitä, elävät niukemmin ja ekologisemmin. Osa vaihtaa kunnianhimon intohimoon ja omistautuu harrastuksilleen. Kun suosittua neuleblogia pitävä ryhtyy kauppaamaan lankoja, harrastuksella saattaa jopa tulla toimeen.

Toisaalta hidastamispuheet ärsyttävät myös monia pienten ikäluokkien edustajia. Siinähän hölisette yleviä kivoista työpaikoista, kun teillä on siihen varaa.

Mutta miten työurien pidentäminen on yhteensovitettavissa kranttuilevan sukupolven arvojen kanssa?

"Työurien pidentäminen ei onnistu ilman työelämän parantamista. On muutettava suomalaista työkulttuuria sellaiseksi, että ihmiset myös pystyvät tekemään töitä pidempään", työministeri Sinnemäki sanoo.

Se kuulostaa kyllä paljon kivemmalta kuin statukset tai tittelit.

Romantisoidut roskalavat - Busted!

Roskalavat ja Kallio, kaupungin romantisoiduimmat paikat.

Well, ei löytynyt Kukkapuroa, Tapiovaaraa, ei edes Martelan uudenveroista työtuolia.

Itseaskarreltu vappupinssi 2010