(HS 1.5.2010)
Viis töistä
Burnout on pienten ikäluokkien sukupolvikokemus. Siksi he eivät halua raataa kuin vanhempansa.
"Meidän kolmekymppisten sukupolvi ajattelee työnteosta eri tavalla kuin aiemmat ikäpolvet. On niin ysäriä tehdä pitkää päivää ja olla kuoleman partaalla vain siksi, että saa hienot talot ja autot. Minun ikäpolveni ei kaipaa statusta ja titteleitä. Me etsimme kivoja työpaikkoja."
Näin sanoi Olivia-lehdessä vaatesuunnittelija Samu-Jussi Koski, 34, joka jätti työpaikkansa Marimekon taiteellisena johtajana.
Eihän sellaista saisi sanoa ääneen. Miten ne kehtaavat vielä kranttuilla töiden suhteen, kun ovat kakarasta asti saaneet kaiken valmiina?
Ne olemme me, pienet ikäluokat, 1970-luvulla syntyneet. Pullamössöt, helpon elämän suurlähettiläät. Marimekon tasaraidoissa vaha-animaatioita tuijottaneet, fluoratut hyvinvointivaltion kasvatit, jotka puristelimme finnejä Dingon tahdissa ja suuntasimme discoon collegessa ja kivipestyissä farkuissa. Mitä me oikein tahdomme?
Suomalaisilla työpaikoilla on menossa vahdinvaihto, jossa suuret ikäluokat korvautuvat pienillä ikäluokilla. Pois astuu porukka, jolle työ on tärkein osa elämänsisältöä. Ja tilalle marssivat ne, jotka suhtautuvat työhön aivan eri tavalla. Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva nimittää tuoreessa raportissaan tätä työelämän kulttuurivallankumoukseksi. Raportista löytyy hätkähdyttäviä lukuja. Kuten se, miten jyrkästi suhtautuminen työhön jakaa suomalaisia. 47 prosenttia allekirjoittaa väittämän "työ on tärkein osa ihmisen elämänsisältöä", mutta vastaavasti 43 prosenttia torjuu sen.
Kaksi kolmesta 56–65-vuotiaasta mieltää työn elämän tärkeimmäksi sisällöksi. Alle 36-vuotiaista lähes yhtä moni kyseenalaistaa näkemyksen.
Mistä sukupolviero johtuu? Osaisiko dosentti vastata?
Dosentin mielestä suurten ikäluokkien ja niiden lasten välillä avautui kulttuurihistoriamme ammottavin sukupolvikuilu. Sotien jälkeisillä sukupolvilla on enemmän yhteistä tuhatkuusisataaluvulla syntyneiden kuin kuusikymmentäluvulla syntyneiden kanssa.
Dosentti on mielikuvitushenkilö Hannu Raittilan novellikokoelmassa Miesvahvuus. Sosiologien kielellä suuret ikäluokat ovat saranasukupolvi, joka osaa lypsää lehmän ja surffata netissä. Suuret ikäluokat saivat agraari-Suomen perintönä pärjäämisen eetoksen. Minähän pärjään omillani. Työ on ollut tärkein keino, jolla vapaus lunastetaan.
Eikä sitä lunasteta ilmaiseksi. Hinnan voi lukea 60-vuotishaastatteluista, joissa menestyjät katuvat sitä, ettei tullut olluksi tarpeeksi omien lasten kanssa.
Eihän siinä ehtinyt, kun töitä piti painaa, jotta lapset saisivat helpomman elämän. Korkeamman koulutuksen, vaihto-oppilasvuoden, skimbausreissut ja interrailin.
Pienet ikäluokat eivät halua toistaa samaa virhettä. Jos jonkin on joustettava, olkoon se työ eikä perhe.
Evan raportin perusteella pienemmälle vaihteelle haluavat vaihtaa juuri ruuhkavuosiaan elävät 26–35-vuotiaat, akateemisesti koulutetut ja melko hyvin toimeentulevat.
Tärkein selitys on kuitenkin lama. Aika moni meistä koki laman juuri aikuisuuden kynnyksellä. Jos töitä jostain sai, niihin tartuttiin kaksin käsin.
Pankkikriisi, työttömyys, leipäjonot ja syrjäytyminen jättivät jälkeensä pessimismin. Työelämältä ei kannata odottaa liikaa. Eipä ainakaan pety.
Sitten alkoi uusi nousu. Osa meistä ehti mukaan 1990-luvun it-huumaan. Silloin työ ja vapaa-aika sulautuivat toisiinsa. Filosofi Pekka Himanen kutsui sitä hakkerietiikaksi, mutta etiikka oli välillä aika kaukana uuden talouden riistosta, jossa koodarit paahtoivat vuorokauden pizzan ja kevytkokiksen voimalla. He luopuivat elämästään ja saivat vastalahjaksi peräpukamat.
Tuotanto siirtyi tehtaalta tietokonekammioon. Pysyvän ja pitkän tilalle tuli pätkää, osapäiväistä, etää, silppua. Toisilla oli liikaa, toisilla ei ollenkaan.
Meistä tuli saumasukupolvi, joka teki nousukauden töitä lama-ajan ehdoilla. Juha Siltala kirjoitti aiheesta 550-sivuisen järkäleen nimeltään Työelämän huonontumisen lyhyt historia.
Eräs työ- ja ikätoverini on verrannut sukupolvemme suhdetta työhön alkoholiin. Kun sitä viimeinkin sai laillisesti ostaa, useimmat olivat jo lutranneet niin paljon, ettei hölmöilyihin ollut enää halua. Kun pienten ikäluokkien edustaja saa vihdoin vakipaikan, hän on tehnyt niin paljon pätkätöitä, ettei ylitöissä raataminen enää houkuttele. Se on itsesuojelua, ei itsekkyyttä.
"Lama tuotti nöyrän suhtautumisen työhön. Töitä tehdään, ja on selvää, että töitä otetaan vastaan", sanoo vihreä työministeri Anni Sinnemäki, itsekin pienten ikäluokkien edustaja.
Seitsemän vuotta sitten seurasin Sitran järjestämää kurssia, jossa nippu eri alojen kermaa, nuoria suomalaiskykyjä, oli kerätty pohtimaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä. Porukan vanhin oli syntynyt 1968 ja nuorin 1980. Eräs havahduttavimmista hetkistä oli spontaani keskustelu, jossa kukin tunnusti vuorollaan: olen kärsinyt työuupumuksesta.
Onko burnout pienten ikäluokkien sukupolvikokemus?
Kyllä se valitettavasti taitaa olla.
Myös Samu-Jussi Koski lähti Marimekosta, kun hän oli niin stressaantunut, ettei osannut tehdä enää ruokaa, vaikka rakastaa kokkaamista.
Vastareaktiona on syntynyt hidastamisen tarve. Talouskasvun itsetarkoituksellisuuden kyseenalaistavat tekevät vähemmän töitä, elävät niukemmin ja ekologisemmin. Osa vaihtaa kunnianhimon intohimoon ja omistautuu harrastuksilleen. Kun suosittua neuleblogia pitävä ryhtyy kauppaamaan lankoja, harrastuksella saattaa jopa tulla toimeen.
Toisaalta hidastamispuheet ärsyttävät myös monia pienten ikäluokkien edustajia. Siinähän hölisette yleviä kivoista työpaikoista, kun teillä on siihen varaa.
Mutta miten työurien pidentäminen on yhteensovitettavissa kranttuilevan sukupolven arvojen kanssa?
"Työurien pidentäminen ei onnistu ilman työelämän parantamista. On muutettava suomalaista työkulttuuria sellaiseksi, että ihmiset myös pystyvät tekemään töitä pidempään", työministeri Sinnemäki sanoo.
Se kuulostaa kyllä paljon kivemmalta kuin statukset tai tittelit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti