Muutin siis anonyymin ja kaukaisen lähiökeskustan reunalta vanhan rahan asuinalueelle. Jokainen päivä on edelleen luokkaretki suomalaiseen yhteiskuntaan, yhtä merkkien kakofoniaa!
Täällä uudessa asunnossa kuunnellaan presidentin uudenvuoden puhetta ja lauletaan virsiä. Sunnuntaisin seinänaapuri soittaa useita tunteja pianoa - ei harjoittele, vaan soittaa. Lapset kantavat bussissa isoja korkean kulttuurin soittimia, viuluja kenties ja selloja; takanani puhutaan usein ruotsia tai venäjää. Leutoina päivinä miehet kulkevat värikkäissä kalosseissa, heillä on musta takki ja ruudullinen kaulaliina - eikä heidän kaulaansa silti palele. Jääkiekkovarusteet lojuvat lukitsemattomassa varastossa, mitä Kallion kaverit pitivät kummallisena ajatuksena. 3 viikon jälkeen tiedän naapureista nyt enemmän kuin mitä viidessä vuodessa opin lähiön naapureistani. Kaikki tervehtivät ja toivottavat tervetulleeksi. Kirjastoon tulee Ranskan Elle. Kaduilla on paljon pieniä koiria, sillä isot ja raskaat molossit ovat tutkitusti rahvaan koiria.
Ja kaupat! Mitkä valikoimat! Hienoja ranskalaisia sormikeksejä, joita ei aikaisemmin tahtonut löytää mistään.
Neliöhinta täällä hipoo 5000 euroa, kun se aikaisemmassa asunnossa oli 2500 euron paikkeilla.
Muistan viimeisen lenkin ennen muuttoa, vanha mies talutti edessäni ruostunutta pyörää, jonka tarakalla oli punaista maitoa.
Onko minun Suomeni tosiaan tällainen? Mikä onni ymmärtää tämä kaikki.
