sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Kärsimys on pakollista.

"Suurimman osa siitä, mitä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan - ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on yhä kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailma, ja missä määrin minun pitäisi keskisttyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni?"

Viikon lainasanat tulevat Haruki Murakamin Carveria mukailevasta kirjasta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. 

"Kun jotakin vaikka miten maallista puuhaa jatkaa tarpeeksi pitkään siitä tulee kontemplatiivinen ... teko"

Kahvin keittäminen on juoksun ohella toinen tunnistamani syvennys arjen tekojen jatkumossa; sarja toisiaan seuraavia pieniä vaiheita, jotka seuraavat toisiaan samalla tavoin päivästä toiseen. Oikean vesimäärän lisääminen, kannun asettaminen levylle, kahvin mittaaminen, oranssin valon syttyminen. Hetkellinen eristäytyminen muusta maailmasta, keskittyminen kahvimitallisten laskemiseen tai 5,7 km lenkin juoksemiseen.  Uuden kahvipaketin avaaminen särkee sarjan rytmin, mutta tuoreen kahvin tuoksu ja maku ilahduttavat.

Kärsimys on molemmissa pakollista. Askeleiden ja rutiinin sietäminen, tarttuminen pannuun aina samalla kädellä. Mutta toisiaan seuraavien liikkeiden hallinta on kehon hallintaa, ja kehon hallinta on mielen hallintaa.

Mielen hallinta on arjen hallintaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti