Tämän vuoden teema on rakkaus - ja minä rakastan ylpeitä askeleita.
Minä rakastan kulkueita. Rakastan kulkueita, joissa marssitaan omaan tahtiin pehmeissä kengissä, joissa lyhyet iskulauseet ovat kovimpia ilmaan heiteltäviä asioita. Paikallaan seisovat mielenosoitukset eivät saa minua herkistymään samalla lailla: itken pride-kulkueessa, pyyhin silmäkulmiani seuratessani ylioppilaiden talvista soihtukulkuetta, pysähdyn katsomaan uutiskuvia kaukaisista maista, joissa on rauhallisessa yhteisymmärryksessä askellettu jonkin oikeuden tai vähemmistön puolesta. Liike muuttaa näkökulmaa ja luo emootioita.
Marssimiseen, kävelyn aatteelliseen muotoon, on aina liittynyt halu muutokseen. Marssia voi jostakin tai jonnekin: ulosmarssi on työntekijöiden vahva kannanotto, juhlapaikalle marssitaan tietynlaisin askelin. Marssi raivaa tilaa muutoksen mahdollisuudelle: ”Vanhat kadut, jos ei vanhoilla kaduilla ajatella uusia ajatuksia, ne kadut eivät ole mitenkään arvokkaita, ja rikottava.” Verrattuna verkon anonyymiin mielipidekirjoitteluun tai foorumeilla kommentoitiin, kulkue on myös rohkea ja rehellinen tapa esittää oma mielipide: tätä mieltä olen, kokonaisena itsenäni päästä varpaisiin olen tämän asian puolella. Mielipiteellä on kasvot. Se on tärkeää, sillä juuri niissä katseissa, joita vaihdetaan katukivetyksen yli marssijoiden ja katsojien välillä, tiivistyy koko kulkueen merkitys. On helpompi olla suvaitsematta kasvotonta vierasta väkijoukkoa kuin ihmistä, jolla on nimi, kasvot ja historia. Pride-kulkueista haluan muistaa suvaitsevat ja kannustavat katseet, ne kasvot, jotka ovat hämmästyneitä, miltei kateellisia siitä mielettömästä sateenkaarevasta energiasta ja tiiviistä yhteisöllisyyden kokemuksesta, jonka kulkue ympärilleen synnyttää.
Rakastan pride-kulkuetta kasvun ja identiteetin metaforana. Kulkue alkaa hapuilevasta oman paikan etsimisestä, yhteisen kävelyrytmin hakemisesta ja oman tilan löytämisestä. Ympärillään näkee juuri ne ystävät, joiden kanssa haluaa tämän kokemuksen jakaa. He ovat ihmisiä, joiden kanssa on kasvettu ja matkustettu, oikaistu puiston poikki, toisinaan päädytty umpikujiin ja pysähdytty risteyksiin lukemaan karttaa. Jokaisella on paikkansa. Tiedän olevani oikealla tiellä, kun kadun täyttävä värikäs joukko velloo iskulauseiden ja banderollien meressä, homoikonien basso tuntuu vatsassa. Kaikki muuttuu hetkessä tulevaisuudeksi, reitti on selvä. Taaksepäin vilkaistessaan huomaa, kuinka pitkän matkan on jo kulkenut, kuinka pitkälle on päässyt. Tulee tietoiseksi siitä, että omien jalkojen kantavuuden voi empimättä luottaa. Ulosmarssi saa uuden merkityksen. Tiheä ja merkityksistä painava hetki; taas valuvat kyyneleet.
Rakastan pride-kulkuetta, koska se on mielipiteen kehollinen muoto, etenevässä liikkeessä kerrottu ja yhdessä jaettu tarina.
Välilihat, ennen varsinaista grillausta
