Olen käynyt uimassa Yrjönkadulla viime aikoina. Vesi on lohdullinen elementti. Kantaa, kannattelee, nostaa, pitää, soljuu, lohduttaa, antaa tilaa. Uin hitaasti, mietin omiani, en pärski, en kauho. Yhtään sellaista naista, jota mainoksissa näkee, en ole nähnyt.
Olen käynyt paljon erilaisissa runoilloissa viime aikoina. Helsingissä on loistava tarjonta niin perinteistä kuin nuorta ja kokeellista lausuntaa, jota myös esitetään mitä erilaisemmissa tiloissa. Runon muoto on karannut perinteisestä, rivitetystä, järjestelmällisestä tekstistä, nyt rakenteet kaatuvat, kierivät ja räiskyvät - askelmista ja tikkaista on siirrytty legomaisiin rakennelmiin. Merkitykset nyt ovat aina olleet monia ja päällekkäisiä. Suosikkejani ovat Salmenniemi, Rimminen, Tavi ja Google.
Vedellä ja runoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat fyysisiä kokemuksia, jotka avautuvat useammin aistin kautta. Uidessa tuntee ytimensä, erottaa pehmeän aineen kovasta, lihakset luista, tuntee kehon tavalla, jota lähelle parhaimmillaan pääsee vain lentokoneen kiihdytyksessä ja ylösnousussa - seksikin on lihallisesti erilaista suunnistamista ja matkantekoa. Vaikka kieli on puutteellinen väline todellisuuden mallintamiseen, lähimmäksi ulkomaailmaa pääsee parhaiten tekstien avulla - runoissa kuulee historiansa, joka on kielessä ja omissa merkityksissään olemista. Vesi ja runoisat tekstit antavat mahdollisuuden itselliseen yksinäisyyteen, jossa olennaista eivät ole kannattelun tai ymmärtämisen hetket, vaan tauot niiden välillä. Näin ne mahdollistavat hitauden ja syklisen ajan. Molemmat täyttävät tilan, pakenevat suoraviivaisia merkityksiä, antavat mahdollisuuden lähestyä itseä toisesta suunnasta, vieraiden ja toiseuden näkökulmasta. Queeriä ainetta kummatkin, sanoisin.
Tarkkarajaisen minuuden hellittämisen onni, molemmissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti