Ajatus aikuisuudesta, minästä ja identiteetistä

Aikuisuus.

Viime päivinä olen miettinyt aikuisuutta, sitä kautta identiteettejä, joihin tämän kolmekymppisen kiharatukkaisen kaksoisklikkaus-sukupolven tyypillinen edustaja törmää, varsinkin työelämässä. En ole radikaali, en ajattele niitä tässä politiikkana.

Olen kirjoittanut akateemista tekstiä (post)modernista identiteetistä, kuluttavasta subjektista sekä positiivisista ja negatiivisista vapauksista. Silloin, 2000-luvun alkupuolella, lähtökohta ajatuksille oli, että identiteettinsä saa postmodernissa yhteiskunnassa valita. Ne ovat liukuvia ja muuntuvia, niitä voi leikata ja liimata, rakentaa, tuottaa, performoida - ja ennen kaikkea kuluttaa ja ostaa. Ajatus minän rakenteesta ja kerroksellisuudesta katosi, siitä tuli pikemminkin narratiivista usvaa. (Samaa oli Butler sanonut kymmenen vuotta aikaisemmin, kritisoinut vakaata ja pysyvä sukupuolta.) Identiteetti on tuote; juuri kuluneella viikolla mainostoimiston jeppe ilmoitti firmansa ydinbisnekseksi pakkausten suunnittelun ja "identiteettien rakentamisen."

Nyt olen alkanut epäillä. En ehkä olekaan enää sitä mieltä, että postmoderni identiteetti, jos koko konseptista  kukaan koskaan sai kiinni, on pelkästään hyvä ajatus. Identiteeteistä on tullut työtä.

Ehkä onkin niin, että identity is theft of the self?

Ajattelen, että aikuisuudessa minän ja identiteettien roolit selkiytyvät ja jäsentyvät. Minää on (parhaassa tapauksessa) vain yksi, identiteettejä voi olla useampi. Minä on olemassa, vaikka se ei tekisi mitään, se on arvokas sellaisenaan. Mutta jos identiteetit koko ajan liikkuvat ajassa ja paikassa, rakentuvat ja kertaantuvat uusissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa aina uudelleen, jos kaikki on koko ajan pirstaleista, hajanaista ja haluille alistettua - missä on ajatus jatkuvuudesta ja pysyvyydestä?

Mitä tapahtuu, jos ei ole varaa tuottaa identiteettiä? Entä jos jää syystä tai toisesta sosiaalisen liiman ulkopuolelle? Entä jos ei pysty käymään keskustelua ydinminänsä kanssa, koska aina voi tarpeen tullen vaihtaa identiteettiään ja välttyä keskustelulta? Olen edelleen sitä mieltä, että oman pahuuden kohtaaminen on yksi keskeisiä aikuisiän kehitystehtäviä. Kuinka sitä voi käsitellä, jos kokemus itsestä on hetkittäinen, eikä näe itseään yhtä aikaa hyvänä ja pahana, liukuvassa ajassa tai linkkinä sukunsa tai sukupolvensa ketjussa? Kysytään, kuinka sinä voit, mutta kuka kysyisi: miten ihmissuhteesi voivat, millainen suhde sinulla on historiaasi ja juuriisi - sillä aikuisuudessa lapsuus alkaa kävellä vastaan: voi valita haluaako seurata vanhempiensa ohjeita - vai jälkiä. Monet asiat ovat luonnossa ja luonnostaan ylisukupolvisia - kannattaako samuuden kokemus katkaista, kun näyttää pikemminkin siltä, että moni aikuinen ei ole katkaissut napanuoraa edes omiin vanhempiinsa?

Voiko ajatella, että ihmiset siirtävät ongelmiaan paikasta toiseen, että nykyajan narsismia palvova työelämä, parisuhde ja seksuaalisuus on alistettu näyttämöiksi, joilla virtahepojen poikaset ratkovat minän ja identiteetin, pysyvyyden ja liikkeen suhdetta?

"... heräsin keskellä yötä ja ajattelin, etten enää voisi elää itseni kanssa. Tämä oli suuren oivalluksen hetki. En voi elää enää itseni kanssa? Mikä siis oli tämä itse, jonka kanssa minä en olisi voinut enää elää? Tajusin, että minä on täysin erillinen mielessäni rakentamastani mielikuva-itsestä, johon olin identifioitunut." 

Tolle: The Power of Now

(aihetta suuremmassa kaavassa sivuaa Sen: Kulttuuri ei määritä identiteettiä)