Arbitraarisista suhteista

Mikä löytö! Löysin kirjastosta Harri Tapperin kirjan Ilmoille haihtuvat ilot, johon hän on kerännyt valittuja virkkeitä aikaisemmista kirjoista. Mikä rytmi ja maisema lauseissa onkaan! Jälkipuheessa hän korostaa, etteivät ne ole aforismejä, sellaisia hän ei kirjoita. Pienenä poikana hän kirjoitti sinikantiseen vihkoon kauniita lauseita ja ihaili Grimmin veljeksiä.

Kuulostaa tutulta.

Hauskinta on että poimin tänne marraskuussa Hesarista lauseen, johon nyt löysin jatkoa:

"Arvelen omaa olemustani näin: näen esineet, sään, ympäristön esteettisesti, kauniina siis. Tai näen ne ikuisuudellisina: pihassa oleva kivi ei ajattele mutta osaa olla ikuisuutta. Arvelen myös, että kokeminen ei tapahdu ilman henkeä. Pohtiessani elämän vaiheita, sulattaessani niitä, olen päätymässä siihen, että eläminen ei suju ilman iloa. Tekstin tulee ryöpytä iloa, ja tämän voi katsoa myös kirjoituksen tarkoitukseksi."

Tähän lauseeseen olen sukeltanut tänään monta kertaa:

"Jotkut sanat sukeltavat ihmiseen. Jos olet irrottanut käsistäsi kalan veteen, se menee sinne ja jää sinne. Niin ovat sanatkin."

Pesäpallossa oli parasta lyönti, joka yletty yli kolmospesän, yli kentän laidan:

"josko hän pistäytyisi,
vieläkö minä jalkoihin
kuin kolmospesälle"

Viime Nyt-liitteessä oli juttu, jossa Henriikka Tavi ja joku jätkä rakensivat jääkaappirunojen sanoista ilmastoaiheisen runon. Henriikka oli valkoisen paperin tuskassa kasannut sanat keoksi ja sanonut: "Tässä on runo". Lopussa oli vielä: "Kiva kun sanoja voi näin kosketella."

Vielä: Kotiliedessä oli hieno juttu elämänkaarikirjoittamisesta.