Toukokuun 2012 mitat

Toukokuu oli hyvä kuu.

Kyykystä nousi 105 kiloa ja maastavedosta 115. Ja juoksin, todellakin ei-kävelin Naisten Kympin eli 10.000 metriä. Mittoja yli oman painon ja pituuden, olen siis itseäni suurempi. 

Voisiko olla, ettei kirjallisuus ole ainoa tapa venyttää maailmansa ja olemisensa rajoja? Huomaan nauttivani hallittujen äärimmäisyyksien ja rajojen läsnäolosta, mutta tämä halu herää kyllä vain ja ainoastaan liikuntapaikoilla. Muilla elämän alueilla äärimmäisyyksistä on lähinnä haittaa.

Pystypunnerruksesta nousee tasan 37,5 kiloa, ei grammaakaan yli. Se on aika vähän, minulla oli kerran koira, joka painoi saman verran. Ehkä 10-vuotiaat lapset painavat alle 40 kiloa?

Ajatus omista rajoista synnytti myös vastakkaisen ajatuksen. Mitä enemmän kiloa nousee tai mitä pidemmälle juoksee, sitä tietoisemmaksi tulee kehonsa rajallisuudesta. Voimaharjoittelun yhteydessä olen alkanut miettiä myös väkivaltaa. Jos penkistä nouseva määrä on kaikessa rajallisuudessaan muutamia kymmeniä kiloa, kuinka kukaan ihminen voi kuvitella hallitsevansa tätä raskasta ja painavaa maailmaa voimalla? Kuinka rajaton ja omnipotentti pitää olla käsityksen itsestä, jos kuvittelee pystyvänsä ratkaisemaan asioita voimalla? Väkivaltaisilla ihmisillä ei ole käsitystä omasta rajallisuudesta, ei psyykkisestä eikä fyysisestä.

Ajatus voi venyä yli mittansa, lihakset eivät.