Olen törmännyt uudenlaiseen esteeseen, jonka olemassaolosta en tiennyt aikaisemmin mitään!
Olen siis harrastanut kuulaa muutaman kuukauden, ja todennut että laji sopii minulle mainiosti. Juoksemalla en pärjää, mutta voimaa vaativissa liikkeissä olen hyvä. Tunnen suurta mielihyvää siitä, että treenaan yhtä isoilla kuulilla kuin pienet miehet, että saan minuutissa enemmän tempauksia aikaiseksi. Iltaisin peiton alla tunnustelen vähitellen hahmottuvaa pitkää reisilihasta, se alkaa jo erottua.
Enemmän tai vähemmän leikilläni olen miettinyt, alkaisinko harrastaa lajia tavoiteellisemmin. Kolmekymppiseksi asti treenasin koko ikäni, tiedän mitä on harjoitella pitkäjänteisesti, vuosi toisensa perään ja kuluttaa siihen kaikki aika ja raha. Kertoessani suunnitelmista siihen on vastattu hersyvällä naurulla - en vieläkään tiedä miksi - tai kauhulla: "Ei, älä nyt vaan ala mitään lihaksia kasvattamaan!"
Yksi uusi naisena olemisen raja on tullut vastaan.
Nainen voi siis olla läski, se on yhtäältä tavallista, toisaalta edelleen tabu. Nainen voi myös olla draama queen, todellinen bitch, paiskoa ovia ja nakella niskoja. Tällainenkin kuuluu naisten kategoriaan: "Sillä on varmaan menkat alkamassa". Parasta olisi, jos nainen olisi naisellisella tavalla laiha ja timmi, eli sopivista paikoista treenattu - liiallinen haba hämmentää.
Samalla tavoin kuin hento ja naismainen mies on uhka toiselle miehelle - hän rikkoo jär-jes-tyk-sen - reilusti lihaksikas (ei timmi, treenattu tai hyvännäköinen, vaan nimenomaan lihaksikas) nainen on uhka naiskategorialle. Feminiininen maskuliinisuus [sic!] tuottaa vaivaantunutta visuaalisuutta, jota on vaikea "lukea".
No, helmikuussa venytetään monia rajoja: samana viikonloppuna Helsinki Burlesque festarit ja kuulatekniikkakurssi. Hikeä, glitteriä ja kuolaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti