lauantai 7. maaliskuuta 2009

Fetissien virtaava Kerava

Isoisäni oli uittojätkä.

Uittoperinne ei muokannut pelkästään paikan, Järviseudun, identiteettiä ja kieltä, vaan myös kaikkien niiden "tilattomien" miesten, jotka keksit ja pokasahat harteilla taiteilivat tukit Pietarsaaren sahalle, läpi Suomen keskustalaisimpien kuntien.

Tätä tarinaa vasten luin Siri Kolun esikoisen Metsänpimeän aika ristiriitaisin tuntein. En voi samaistua siihen angstiseen paatokseen, jolla teinit vähissä vaatteissa teatraalisesti hyppivät metsässä.

Mutta voin samaistua kirjallisuuden voimaan.

Voin samaistua kirjan kuvaukseen Keravasta, mitä "Kerava" kullekin sitten edustaa: emotionaalisesti kapea tila Lahdenväylän ja radan välissä, Kauppakaaren vahvajalkaiset hevoset, Muovin ja Lelun oranssit hintalaput.

Voin samaistua siihen tunteeseen, kun aamulla painaa jalat raskaasti ykköslaiturin asfalttiin ollakseen kellumatta merkityksettömässä tilassa ja kirkkaasti tiedostaa, että pirtin- ja pihkanhaju lähtee vasta seitsemännessä polvessa, mutta K-juna klo 7.04 raiteelta 5.

Voin samaistua dikotomiaan, jossa Kerava on ruumis (haluava metsä) ja Helsinki sielu (liukuva, antautuva katu). Tämä on se dikotomia, josta tämä blogi (tai yleisellä tasolla koko länsimainen ajattelu) sai alkunsa - edestakainen matka lihan ja hengen, haaveiden ja todellisuuden välissä. Saavumme Helsinkiin, mutta olemmeko perillä?

Olen ylpeä juuristani: huomaan nyt, että nehän ovat virranneet aina, kyse on tasapainosta! Ja olen saanut monta uittoa perille, kuten meillä sanotaan.

1 kommentti: