Kävin Music TV:n sponsoroimana katsomassa elokuvan Waltz with Bashir ja nyt teen sitä minun oletettiinkin tekevän, eli levitän sanaa elokuvasta - ilmaiseksi. Paikalle oli kutsuttu media/mainosmaailman ruutupaitaiset kolmekymppiset ja Axl Smith.
Loistava elokuva, kertoo (Libanonin) sodasta, kerronnan tapa liikkuu jossain räiskintäpelin, sarjakuvan ja alitajunnan risteämässä. Erilainen kuin mikään aikaisemmin Finnkinon kankaalla näkemäni elokuva - loppukohtauksen aikana salissa oli hiirenhiljaista!
Loistava musiikki, tykyttävästä panomusiikista kepeään klassiseen, mutta musiikki ja kuva oli yhdistetty perinteitä rikkovalla tavalla, verilöylykohtauksessa soi kepeä sonetti jne.
Homot ilmestyivät mainstreamiin hupsuina stylisteinä ja kikattavina sisustajina ja ylenivät sitten jopa talousuutisia käsitteleviin dokumentteihin, kuten äsken A-studiossa, jossa haastateltiin amerikkalaista homoparia Amerikan talousongelmiin liittyen.
Onko niin, että 'oikeaa' sotaa käsittelevä elokuva etenee samalla tavalla, joutuu ensin omaksumaan räiskintäpeliä muistuttavan tavan kertoa tarina, ja vasta vuosien kuluttua nähtään kameralla kuvattuja sotaelokuvia? Sota, sellaisena kun se fiktiivisissä amerikkalaisissa(!) elokuvissa esitetään, on ollut lähinnä rakkauskertomusten myyttinen tanner, josta palataan kotiin sankareina - tässä ihmiset palasivat kotinsa raunioihin.
Loistava elokuva, kertoo (Libanonin) sodasta, kerronnan tapa liikkuu jossain räiskintäpelin, sarjakuvan ja alitajunnan risteämässä. Erilainen kuin mikään aikaisemmin Finnkinon kankaalla näkemäni elokuva - loppukohtauksen aikana salissa oli hiirenhiljaista!
Loistava musiikki, tykyttävästä panomusiikista kepeään klassiseen, mutta musiikki ja kuva oli yhdistetty perinteitä rikkovalla tavalla, verilöylykohtauksessa soi kepeä sonetti jne.
Homot ilmestyivät mainstreamiin hupsuina stylisteinä ja kikattavina sisustajina ja ylenivät sitten jopa talousuutisia käsitteleviin dokumentteihin, kuten äsken A-studiossa, jossa haastateltiin amerikkalaista homoparia Amerikan talousongelmiin liittyen.
Onko niin, että 'oikeaa' sotaa käsittelevä elokuva etenee samalla tavalla, joutuu ensin omaksumaan räiskintäpeliä muistuttavan tavan kertoa tarina, ja vasta vuosien kuluttua nähtään kameralla kuvattuja sotaelokuvia? Sota, sellaisena kun se fiktiivisissä amerikkalaisissa(!) elokuvissa esitetään, on ollut lähinnä rakkauskertomusten myyttinen tanner, josta palataan kotiin sankareina - tässä ihmiset palasivat kotinsa raunioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti