Olen tapaillut ihanaa ja älykästä naista.
Omien tunteiden ja ajatusten setvimisen lisäksi huomasin, että joudun reagoimaan myös muiden tunteisiin, lähinnä kateuteen.
Kuinka voi olla kateellinen toisen onnesta?
Osaisinko itse olla aidosti iloinen toisen onnesta?
Se mitä muilla on, ei voi olla itseltä pois, vai voiko?
Joku on joskus sanonut, että ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hän suuntautuu itsestään ulospäin.
Dante jakoi kuolemansynnit kolmeen luokkaan sen mukaan, johtuivatko ne riittämättömästä rakkaudesta, kieroutuneesta rakkaudesta vai liiallisesta rakkaudesta maallisiin asioihin. Kateus on kieroutunutta. Koomista on että kateuden vastavoimana on nähty juuri rakkaus.
Muistan kuinka juniorina ekoissa esteratsastuksen SM-kisoissa Oulussa joskus 90-luvun alussa sain opetuksen siitä, mitä on menestyä/epäonnistua Suomessa. Epäonnistuessaan selkään taputtelijoita on aina enemmän kuin jos kaikki puomit pysyvät ylhäällä ja pääsee kunniakierrokselle laukkaamaan.
Menestyjillä oli jaloissaan salmiakkikuvioiset ratsastussaappaiden alle laitettavat sukat, joita nykyään myydään Stockan alakerrassa.
Toisaalta olen hämmästynyt myös siitä aidon ilon ja suvaitsevaisuuden määrästä, jolla toiset osaavat ottaa iloisia uutisia vastaan. Näitä ihmisiä pulpahtelee sieninä siellä täällä, eikä ikä tai asuinpaikka mitenkään korreloi hyväntahtoisen välinpitämättömyyden kanssa. Eläkkeelle jääneen tätini (hän on aina äänestänyt Keskustaa ja käynyt Helsingissä viimeksi 60-70-luvulla) suhtautuminen lesbouteeni tai suhteeseen naisen kanssa oli iso positiivinen yllätys.
Ihmisiä mitataan tekojen hyvyyden ja syvyyden, ei niiden määrän tai pelkkien puheiden perusteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti