"Olette voittanut tällaisen pienen kilpailun"
Runoilija Henriikka Tavi kertoo, millaisen vuoden toi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto
Julkaistu: 12.11.2008 10:31
henriikka tavi
Oli sumusta raskas marraskuun päivä, joka ammotti kauheasti. Henrietta oli vasta noussut vedestä, hän odotti pisaroiden kuivuvan ja kidustensa tottuvan taas ilmatilaan. Yhtäkkiä tämän nopeutetun evoluution keskeytti puhelin, joka alkoi soida laukun pohjalla.
Henrietta kaivoi puhelimen esiin, ja vastasi "Henrietta puhelimessa", johon puhelimesta tuleva ääni vastasi, "Hyvää iltaa Henrietta" ja "olette voittanut tällaisen pienen kilpailun".
Ensin Henrietta oli hämmästynyt ja hämmentynyt ja järkyttynyt, mutta varsin nopean itsetutkiskelun jälkeen hänelle valkeni sydämensä kilvoittelu. Sillä vaikka "sen minä vaan, Kolja, sanon, että pimeys ei ole kauhea vaan valkeus", ei salamatuli kauaa pala. Voitto tai tappio, vähät siitä, Henrietta tokaisi, ja päätti osallistua innolla tähän touhuun.
On nimittäin juhlallista seistä jalustalla ja puhua mikrofoniin. Voi seistä erilaisissa asennoissa, voi nojata toiseen jalkaan tai pitää kummatkin jalat tukevasti jalustassa. Voi tuulettaa kukkakimpulla tai nostaa patsaan korkeuksiin, vaikka se näyttääkin valokuvissa pöllöltä.
Mikrofoniinkaan ei tarvitse huutaa tai uhkailla. Jos on hiljaista sanottavaa, voi puhua ihan hiljaisella äänellä. Ja jos hirvittää, se ei haittaa yhtään, kaikki taputtavat kuitenkin selkään. Sitten horisontista alkaa kuulua hurraahuutoja sekä kolminkertainen Eläköön, ja ilotulitteet räiskivät pitkin taivaita kannustaen aina vaan vuolaampiin puhesuorituksiin.
Henrietan puhe oli lyhyt: "Herranjestas", Henrietta sanoi. Se oli rohkea ja omaperäinen puhe, ihmiset sanoivat ja taputtivat. Henrietta ajatteli, että on mukavaa saada positiivista palautetta.
Seuraavaksi mentiin syömään. Ruokana oli vihersalaattia ja muistaakseni kanaa, vaikka Henrietta olikin kasvissyöjä ja unohti syödä, kun häntä jännitti. Siitä hän saikin kuulla seuraavan vuoden aikana monasti.
Mutta totuus on, ettei siipikarja vedonnut häneen millään tavalla, vain jäätiköitä hänen kävi sääliksi.
Loppuvuosi kului häärätessä. Henrietta seisoi ja istui lavoilla ja haastatteluaitioissa, hänen jalkansa lepäsi toisen päällä kuin luulo, hänen ilmeensä veikeys ja jotkut sammaltelevat ajattelunyritykset puheensorinassa.
Henrietta siis puhui, ja useimmiten hän sanoi, että jo keskustelu itsessään on arvokasta. Viini virtasi, shampanja kuohui ja laulu raikasi, joka puolelta sateli kiitosta ja kehuja – ja ehkä jossain välissä joku heiveröinen moitekin.
Mutta moitteita hän ei ottanut kuuleviin korviinsa, eikä varoituksia.
Minä kumoan tämän maljan pohjaan saakka, Henrietta ajatteli teatraalisesti, vaikka se olisi "myrkkymalja, josta vain vahvimmat selviävät hengissä".
Mutta erään tilaisuuden tullen (hänelle oli annettu tuo tilaisuus, joka oli hän itse ja jossa hänen piti puhua) hänen päässään alkoivat kaikua esikoisrunoilija Hyvärisen sanat: "nyt tahdon / takaisin tielle täältä holtittomasta pöpeliköstä pian". Silloin Henrietta livahti tilaisuudesta, joka jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sen koommin ei Henriettaa ole nähty, ei uimahallissa eikä kaunokirjallisissa tuotoksissa huristelemassa.
Onko hän edes hengissä, sitä ei tiedetä – ja onko sillä oikeastaan väliä? Hänhän on fiktiivinen henkilö, taruolento kuten muutkin kirjailijat ja kynäilijät, jotka vasta nähdessään nimensä painettuna alkavat kasvaa tekostensa mittaisiksi.
Koska Henrietta on kadonnut, saan vihdoin puhua omasta puolestani.
Viime vuosi oli minulle hyvin antelias. Olen saanut osakseni paljon luottamusta, ja toivon sen kasvattavan minusta arvoisensa. Uskon ja toivon, että myös seuraava vuosi tuo paljon hyvää mukanaan.
Myrkky on vain toinen nimi lääkkeelle; antaa maljan läikkyä kuin monenkirjava kukkakimppu. Sydämelliset kiitokset ja suhteettomasti onnea matkaan!
Sitaatit: Katri Lipsonin Kosmonautti (Tammi), Lassi Hyvärisen Riippuvat puutarhat (ntamo), Kirsti Simonsuuren Toiset runot, huomioita vuoden 2007 lyriikasta (Nuori Voima 1/08).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti